RUNOILIJAHAASTATTELU
LEENA RAVANTTI
Kahdesan kimuranttia kysymystä
Syntymävuosi: 1947
Asuinpaikka: Espoo
Perhe: mies ja 4 aikuista lasta, 1 lapsenlapsi |
 |
Kuinka runoilijan urasi alkoi?
Lapsuudenkodissani musisoitiin paljon ja nautin kovasti esim. pianokappaleista, joita
isommat sisarukseni soittivat. Eräässä soittovihkossa oli pieni kaunis J.S.Bachin kappale
ja sen vierellä maalaus, jossa kuvattiin Bach sulkakynineen sävellystyössä ja perhe siinä
kotoisasti ympärillä. Tämän kaiken inspiroimana kyhäsin (noin 8-9 vuotiaana)
lastenhuoneen nurkkaan pahvilaatikosta kirjoituspöydän, otin kynän ja paperilehtiön ja
aloin leikkiä suurta säveltäjämestaria. Kun en kuitenkaan oikein tiennyt, miten siihen
paperille sävelletään, rupesin kirjoittamaan runoa tontusta. Runo syntyikin aika helposti.
Kun näytin sitä kotiväelle, kaikki hämmästyivät:
- Oletko sinä tämän tehnyt…tämähän on tosi hyvä jne.
Niin kannustavan palautteen sain, että innostuin jatkamaan ja runoja alkoi tulla lisää
tasaiseen tahtiin.
Miksi kirjoitat lastenrunoja?
Kirjoitan lastenrunoja, koska se on minusta hauskaa, haastavaa ja mielekästä ja koska
tunnen ehkä parhaiten hallitsevani mitallisen ja loppusoinnullisen runon tekemisen – ja
sehän on vähän pois muodista aikuisille kirjoitettaessa. Lapsia sillä voi haastaa leikkiin ja
mielikuvituksen käyttämiseen, rytmistä ja suomen kielen sanoista nauttimiseen sekä
runouden rikkaan maailman löytämiseen. Runon rytmi ja soivuus auttavat siinä, että runo
jää mieleen ja puhuttelee ehkä pitempäänkin – sitä paitsi siitä voi aina joku tehdä myös
laulun. Näin olen itsekin jonkin verran tehnyt.
Lapsille kirjoittamisesta on tullut minulle eräänlainen kutsumus oman papinkutsumukseni
rinnalla. Minusta on hienoa ajatella, että pieneltä osaltani voin olla kehittämässä lasten
sanavarastoa – ajattelun välinettä – ja myös antamassa aineksia lasten ja vanhempien
yhteisiin lukuhetkiin. Niillä näen suuren merkityksen turvallisuudentunteen ja läheisyyden
luomisessa.
Lastenrunoissa voi puhua tärkeistä asioista sadun ja kuvittelun keinoin,
hassuttelemallakin. Minusta on hienoa, jos lapsille ominainen leikkimieli voisi säilyä ja olla
elämänmittainen asia. Sitä puolta lukijoissani – ja myös itsessäni - tahdon runoillani
ruokkia.
Myös oivaltaminen ja kyky löytää uudenlaisia ratkaisuja on tässä maailmassa tärkeää ja
siksikin näen mieltä lapsille kirjoittamisessa ja ylipäätään siinä, että pyritään luomaan
tasokasta lastenkulttuuria.
Runoni syntyvät…
Runoni syntyvät, kun asetun kirjoittamaan ja kokeilemaan, etsimään vauhtiin pääsyä.
Joskus kyllä jokin tapahtuma tai mieleen tullut hauska sana tai riimi voi alkaa synnyttää
runoa vaikka kesken kävelylenkin tai soppakauhaa käännellessä, mutta harvemmin niin.
Useimmiten tarvitsen sen, että istun koneen ääreen ja alan kirjoittaa. Ehkä päässäni on
jokin etukäteen keksimäni aihe tai sitten otan esiin kuvia tai vaikka postikortteja, joita
olen ottanut talteen, koska niissä olen nähnyt jotain mielikuvitustani innoittavaa. Aika
monet runoistani ovat saaneet alkunsa kuvan tai siinä näkemäni pienen yksityiskohdan
pohjalta.
Inspiraatio, se, että runoa alkaa siinä kirjoittaessa tulla niin, ettei itsekään oikein tiedä,
mistä se tulee, on hieno kokemus!
Millainen voisi olla sinun runoraittisi?
Runoraitteja voisi kehitellä monenlaisia. Yksi voisi olla vaikka sellainen värikäs
suunnistusrata, jossa seuraavaan houkuttelevan näköiseen paikkaan saisi edetä vasta
kun on keksinyt rastipaikalta löytyvään sanaan sopivan riimin.
Toisaalta olisi erityisen ihanaa kulkea metsäpolkua, jonka varrelta sieltä täältä
tulisi vastaan runopysäkki, vaikka tällainen: Pysäkiltä löytyisi soma postilaatikko ja
kahden puun väliin kiinnitetty verkkokeinu. Postilaatikkoon olisi kätketty runo ja sitä saisi
sitten asettua lukemaan ja mietiskelemään siihen verkkokeinuun, jota lempeä tuuli hiljaa
keinuttelisi…
Millainen on mielestäsi hyvä lastenruno?
Hyvä lastenruno on hyvällä kielellä kirjoitettu, hauska, herkkä tai joskus vakavakin.
Siinä on oivalluksia, se antaa hyviä elämyksiä ja kutsuu lukijansa tai kuulijansa käyttämään mielikuvitusta, kuvittelemaan yli sen, mikä on tavanomaista ja usein niin
totista.
Hyvä lastenruno puhuttelee sekä lasta että aikuista.
Mitkä ovat runoilijan tärkeimmät ominaisuudet?
Kyky nähdä, tuntea ja oivaltaa ja taito pukea kokemuksensa sanoiksi sillä tavoin
ytimekkäästi ja koskettavasti, että vastaanottaja saa siitä itselleen jotain arvokasta.
Jos olisit joku runojesi hahmo, kuka olisit?
No, minähän kyllä olen se apupappi, joka nauttii papupatansa papujen (hassujen
sanojen ja hullujen juttujen) esiin poksahteluista kirjassa ”Ketunhäntä kainalossa”, mutta
mielikuvituksessani voisin olla vaikka pieni hiiri, joka kokee suuria esim. runoissani
”Sateen tipahdellessa” (Tule mukaan mummikulta) tai Pienessä suurta (On jänis
pensaassa sykkyrällä).
Runovinkki
Kirsi Kunnaksen ”Tiitiäisen satupuu” on aina vain yhtä upea kirja, niin kuin kaikki muutkin
hänen runokokoelmansa!
Leena Ravantin julkaistut lastenrunokokoelmat
Tule mukaan mummikulta, Gummerus. 1979
On jänis pensaassa sykkyrällä, Gummerus. 1981
Ketunhäntä kainalossa, Lasten Keskus. 2005
lisäksi yksittäisiä runoja mm. lastenrunoantologioissa:
Pieni aarreaitta III, WSOY. 1993
Neulaspolku, Otava. 2001
Vauhtipyörä, Otava. 2002
Kultainen lastenrunokirja, Tammi. 2005